Pienen pojan ja koko pienen pojan perheen elämässä puhaltavat uudet tuulet. Meidän Felix, oma pikkumurmelimme aloittaa ensi viikolla päiväkodin, ja sekös jännittää! Se jännittää Felixiä, äitiä ja... no, isi ja Stella oikeastaan ottavat sen aika rennosti.

Uskokaa tai älkää, mutta olemme jopa saaneet Harrin kanssa aiheesta pari riitaa aikaiseksi. Mulla on nimittäin ollut sellainen päähänpinttymä, etten missään nimessä voi laittaa lasta hoitoon, jos kerran itse olen kotona. Asia ei kuitenkaan ole ihan niin yksinkertainen, sillä tarkoitukseni on ollut tehdä töitä ollessani lasten kanssa kotona. I know, right? No eihän siitä mitään ole tullut. Sitäpaitsi Felix tulee nauttimaan ikäisestään seurasta ja päivittäisestä pihalla remuamisesta, joten annoin sitten lopulta periksi.


Koko asia on hermostuttanut mua niin, että olen yrittänyt työntää sen mielestä pois ajatellen, että se on sitten ensi vuonna. Mutta nyt ensi vuosi on muuttunut ensi viikoksi, eikä mikään muu mielessä niin pyörikään. Tällä viikolla olemme käyneet tarhassa tutustumassa, eli vähän äidin jalkaan takertuen ujostelemassa ja sitten vähän rohkaistuneempana autoja omimassa. Stella taas olisi heti ollut innoissaan menossa laulamaan ja leikkimään, ja vähän maistelemaan muita leikkijöitä.

Kaikki vaikutti oikein kivalta ja hyvältä. Hoitajat, tarhakaverit ja tuttu johtaja. Eteisen nurkalla odotteli valmiina lokero lapseni nimellä varustettuna, ja se viimeistään teki kaikesta niin kovin todellista, ikäänkuin olisin viimein päässyt yli siitä kuuluisasta kieltämisvaiheesta. Ja vielä kerran toistan, lähinnä itselleni sillä te olette jo varmaan saaneet jutun juonesta kiinni, esikoiseni menee ensi viikolla päiväkotiin. 

Mutta mitäs mä sitten teen?