Piti kirjoitella ihan muusta, mutta nämä tänhetkiset fiilikset vievät juuri nyt voiton. Mun nimittäin piti myös olla stressaamatta tästä joulusta, mutta jotenkin kävi niin, että sovimme tänään Even kanssa käyvämme nopeasti Myllyssä hakemassa viimeiset lahjat. Tämän jälkeen piti tulla kotiin siivoamaan. Vaan ehkä teilläkin alkoi jo "nopean shoppailureissun kohdalla" hälytyskellot soimaan, nimittäin kaksi äitiä, neljä lasta ja nopea ostosreissu eivät vaan yksinkertaisesti sovi yhteen. Aivovammainen veto, kuten totesin kävellessämme vihdoin ulos kauppakeskuksen ovista.

Olen ihan hirveän onnekas, kun mulla on Even kaltaisia mammakavereita, joiden kanssa ollaan samassa veneessä, molemmat välillä airot vähän hukassa, ja ajatellaan vanhemmuudasta aikalailla samalla tavalla. Ai että me nauroimme, kun miettiessämme seuraavaa peliliikettä pohdin, saisiko jostain karkkia, ja Even välitön vastaus oli: "Joo! Hyvä idea!" Aina ei jaksa edes pyrkiä täydellisyyteen.

Karkkisuunnitelma vaihtui jäätelöihin, ja pehmispyörrettä nenän alla pohdin sitä äitiyden ydintä lähes itkua vääntäen. Tiedättekö, kun lapset ovat saaneet ihan liikaa virikkeitä ja sokeria, ja juoksevat ympäri seiniä? Musta on viime aikoina tuntunut, että meno on meillä päivittäin aika samanlaista, vaikka tällaiset jäätelöpäivät eivät meillä ole edes kovin yleinen juttu. Mutta mulla on aivan ihana, huomaavainen, empaattinen ja sosiaalinen poika, jota rakastan yli kaiken, eikä hän nyt yksinkertaisesti voi sille mitään, että häntä vain sattuu kiinnostamaan aivan kaikki, ja siksi kaikki pitäisi saada omaan käteen tutkittavaksi. 

Lapsen aito kiinnostus ja ihmetys ympäröivää maailmaa kohtaan on ihailtavaa - ja ihan hiton raskasta. Tänään pyysin poikaa kolmatta kertaa lopettamaan metallisen penkin työntelyn, sillä se aiheutti korvia raastavaa ääntä. "Äiti, tämä on orkesteri", hän vastasi hymyillen ja rummutti penkin pintaa. Siinäkin kohtaa meinasi mennä itkuksi. Niin rakas, se on tosi hienosti keksitty. Valitettavasti minä ja muut aikuiset vaan ärsyynnytään metelistä. Sitten hän kiipesi korkean vaippapakkauspinon päälle ketterästi kuin Gustafsson. 

Aikamoinen meininkihän meillä oli ihan koko ajan. Yksi ehti nappaamaan ranskalaisen lattialta suuhun, yksi vitkutteli liukumäessä muiden tukkeena, yksi huusi jos joutui rattaisiin ja yksi halusi ottaa kaiken irti lähtevän messiin. No okei, mun lapset. Päätettiin sitten, että ensi vuonna ei käydä tällä kokoonpanolla yhdessäkään kauppakeskuksessa. Sen sijaan pakataan voileivät ja mehupullot mukaan, ja painutaan metsään, missä lapset voivat ihan vapaasti leikkiä orkesteria, huutaa päät punaisina ja poimia matkamuistoksi niin paljon käpyjä kuin rattaiden tavaratilaan mahtuu!

Sitä paitsi, mitä me edes ylipäätään tehtiin siellä ostoskeskuksessa? Miksi hankkiuduimme tarkoituksella sille kaikelle stressille alttiiksi? Enkö mä juuri eilen luvannut itselleni lahjaksi stressittömyyttä? Koskahan saan sen rennon vaihteen päälle? Jouluaattona? Aika näyttää...