Tämä vappu on ollut kuulkaas sellainen, ettei sitä kuvailla ihan yhdellä sanalla. Jos säätilat ovat heitelleet sakeasta lumipyrystä pikniksäähän, jossa takin jälkeen tekisi mieli riisua neulekin, niin samalla tavalla ovat fiilikset vaihdelleet tässä taloudessa. Perhe on sellainen yksikkö, että jos jotain kiukuttaa, niin ennen pitkää se kiukku tarttuu vähän koko porukkaan. Ja sitten se toimii samalla tavalla toisinkin päin, onneksi.

Tärkeintä ja parasta viikonlopussa oli kaikesta huolimatta se, että vietimme sen perheen kesken, koska kiukutteluistaan ja ainaisesta vääntämisen tarpeesta huolimatta nää tyypit on vaan ihan parasta ykkösluokkaa. Toivottavasti he voivat sanoa samaa minusta...

Me ei käyty tänä vuonna vapputorilla eikä tivolissa, eikä meille tähän mennessä ole muodostunut muita vappuperinteitä kuin vappupallojen tilaaminen päiväkodin vanhempainyhdistykseltä, sekä tietysti vappubrunssi munkkeineen ja simoineen. Uskaltauduttiin kuitenkin lasten kanssa Vartiovuoren puistoon piknikille ja kavereita moikkaamaan. Edellisenä iltana oltiin tehty harjoituspiknik viereiselle kirkonmäelle ja molemmilla kerroilla oli ihasteltava miten ihanaa on pitkän talven jälkeen syödä ulkona. Vartiovuorelle tehdään kyllä tulevana kesänä vielä monta piknikkiä, mutta toivotaan, ettei siellä ole ihan yhtä paljon porukkaa kuin eilen. Käytiin vielä päiväunien jälkeen harjoittelemassa pyöräilemistä, ja illassa todella oli lupaus kesästä.

Vaikka tämä kaikki on tapahtunut vain päivää, paria sitten, en kyllä enää lainkaan muista meidän viikonloppuisia ristiriitoja, kinoja ja hermoromahduksia, enkä niiden syitä. Koska niin se vaan menee. Hyvät jutut ja kauniit muistot jäävät herkemmin elämään. Onneksi meillä on niitä tältäkin vapulta paljon. Jonakin päivänä luen tämän ja hymyilen.