Viime viikon tapahtumien jälkeen tuntui vielä tavallistakin ihanammalta pakkautua perheenä autoon, vaihdella taukoamatta radiokanavaa, viihdyttää takapenkin kärsimättömiä ja ajella anoppilaan viettämään viikonloppua. Vaikka pelko ei saa olla vaihtoehto, on luonnollista ja inhimillistä, ettei järkytyksen aiheuttamaa ahdistusta ravistella olkapäiltä ihan noin vain. Ei kulunut varmaan tuntiakaan niin, ettei tapahtunut olisi käynyt mielessä, mutta maalla, etäällä epätodellisesta todellisuudesta oli kuitenkin helpompaa hengittää.

Elokuun pehmeä aurinko lämmitti ihanasti sunnuntaina. Pesimme lasten kanssa yhdessä naapurin tuomia, oman maan perunoita ja porkkanoita. Kolme juuresharjaa heilui ämpärissä ja lapset asettelivat vielä perunat kauniisti kattilaan ja kantoivat sisään keitettäväksi. Saman puutarhan antimista riitti myös purjoa ja sipulia raikkaaseen kesäsalaattiin, jonka senkin valmistin ulkona lämmöstä nauttien.

Toisen naapurin pellolta saimme kerätä luomuna kasvaneita herneitä ja metsästä poimimme mustikoita ja vastakypsyneitä puolukoita. Vihreät männyt, sammaleet ja varvut seisoivat hiljaa ja tuntuivat rauhoittavilta. Kaikki oli hyvin, ja tuntui ihanalta kykkiä lasten viressä mättäällä, voida silittää poskea, halata ja olla etuoikeutettu rakastamaan. Oli samaan aikaan tuttua, turvallista ja ihanaa, mutta silti vähän surullista.

Parempaa seuraavaa viikkoa kaikille. Ja sitä seuraavaa. Ja sitä seuraavaa.
Noustaan kukin omaa tahtia taas jaloillemme.

*Sain muuten luettavaksi ihanan Vegaanimuksut-kirjan, jota ehdin jo hiukan viikonloppuna aloittaa. Ajattelin jakaa ajatuksiani siitä teillekin kunhan saan sen ensin luettua!